ultimate randomness.

Release me Release my body I know it's wrong So why do I keep coming back I say release me 'Cause I'm not able to Convince myself That I'm better off without you Let me go. Why do I like you so much? Where is the end, where did it all begin? When did I notice that I really like you? When did I know that you are The One for me? Why did I realize it so late? Why didn't I know back then that you could be my future? You should never look back. You should never look down. You should not regret, you should not think "what-if". You should be strong, keep on going and challenge your future. Can You see that we belong together? Can You see that ... Go with your guts, go with your feelings. The feelings are deep; I know I hurt you. I know it all. I would love to take it back if I could. I can't say that now everything will be different, but I think I would try to be better, improved me. I challenge you to love me. I can't. I tried. I ... I ... Do you see me?

Kissoja. Kissoja. "Kisu-kisu. Tuu tänne." Riippumatta maasta tai kielestä, kisu ymmärtää. Hän katsoo kohti minua kysyvä ilme kasvoillaan. Jatkan kävelyäni hymyilleen. Päähäni yhtäkkiä pälkähti miten vähän näin koiria maassa ja miten vähän niitä kotimaassani on. Onko Suomessa sen takia paljon koiria kun suomalaiset ovat itseensä vetäytyneitä, avautuvat joko kännissä tai vaan kavereille... Onko sosiaalitaidottomuus yksi suurista syistä, että hankitaan koira, koska silloin ei vaivu yksinäisen masennuksen syövereihin ja on aina joku puheenaihe, josta jutustella. Koiraharrastus myös "vie ihmisiä yhteen" kun koirapuistossa tavataan sekä solmitaan uusia tuttavuuksia&mahdollisesti rotukoirulin kanssa kierretään kisoja. Onko koira näennäinen ihmisen korvike ? Korvaako se elämän-, tai seurustelukumppanin, jos sellaista ei kohdilleen ole vielä sattunut? Alunperinhan koiraa "on viety eteenpäin" perisyystä, että olisi talovahti, suojelija; ilmoittaen haukkumalla

Päässäni myllertää ja mieleni on sekava. Tuijotan vasenta nimetöntä ja sormusta, joka sieltä ei lähde pois millään ilveellä. Hän kaasuttelee pois elämästäni, muttei lopulliseksi. Hän ei ole vieläkään pystynyt sulkemaan minua pois enkä minä ole sulkenut häntä pois. Tarvitsen häntä yhtälailla kuten aamukahviani. En ole riippuvainen hänestä, koska pärjään vallan mainiosti hänen poissaollessaan, mutta kun hän on läsnä, vieressäni, kuuntelemassa niin minusta tuntuu niin naiiviltä, niin filosofiselta, niin ristiriitaiselta. Valitan ja hymyilen, vitsailen ja irvistelen, tuskailen ja haahuilen. Ihan hassua kun pitää toisen ihmisen läsnäolosta ja pitää hänen seurastaan, hänen puheista, ja kun hän on pois häntä ei kaipaakaan, koska hän unohtuu mielen sykeröihin. Yhtä suurta sokkeloa koko ihmisen aivotukset ja mietteet. Joskus tuumailen, että MIKSI ihmiset uskovat rakastavansa ja vielä jankkaavat niitä kolmea sanaa toiselleen niinkuin se olisi happea, jota ilman ei voi elää? Happikin loppuu jos