Siirry pääsisältöön

Hiihto tähtäimessä!


Paljon on tapahtunut tänä syksynä, elokuussa kävin Islannissa ja Virossa, syyskuussa Tanskassa, lokakuun lopussa Göteborgissa. Viikon päästä pitäisimatkailla viikoksi Pietariin..koulun merkeissä! Mutta, sitten Joulukuussa pitäisi vaan keskittyä reenaamiseen ja pitäisi ostaa monotkin ASAP.

Olen satunnaisesti käynyt spinning-tunneilla, juoksemassa ja tehnyt jalkareeniä. Syyskuussa minulla nitkahti olkapää ja se on oireillut siitä lähtien, punneruksia ei pysty tekemään ja muutenkaan paidan riisuminen saattaa olla ajottain täyttä tuskaa.

Tällä viikolla kävin sen kanssa röntgenissä ja ensi viikolla ultraäänikuviin.Toivottavasti olisi vaan jokin tulehdus, mutta olen kahdet kuurit jo syönyt eikä kivut oo poistunut. Not nice.


Syyskuussa tosiaan aloitin koulun ja työt jatkuu edelleen siinä ohella. Ensi kesänä tulen pelamaan pesäpalloa naisten suomisarjassa, mutta maaliskuun lopussa pitäisi mennä Pogostan Hiihtoon..hiihtelemään, olen viimeksi hiihtänyt varmaan KUUSI vuotta sitten... Mutta, otin haasteen vastaan ja siinehän on mentävä!

Nyt olen jättänyt ruokavaliostani turhia ruoka-aineksia pois ja keskittynyt perusruokaan ja ravintoon sekä tehnyt pitempää juoksulenkkiä, kun kokonaisreeniä on vaikeata tehdä, ja olen tällä hetkellä sitten keskittynyt enemmän alakroppaan. Toivottavasti kuulen pian, mitä olkapäästä löytyy ja miksi se oireilee vieläkin näin pitkään tapaturman jälkeen.. koska ei siihen oikeastaan paljon mitään käynyt, se "vaan nitkahti"


Olen aika hukassa tuon hiihtoohjelmani kanssa, mutta pohdiskelin sitä, että siihen on aikaa ja paras tapa aloittaa on lähteä PK-reenillä, PK=Peruskunto, Pohjakunto, ParannusKeino. Joulukuun puolessa välissä sitten pitempää lenkkiä ja monipuolisempaa reeniä. VK-lenkkejä, ja Nopeusvoimaakin kehitettävää. Ja hiihtotekniikkaa.

Onneksi pesiksen kautta tulee paljon monipuolista reeniä, jos nyt vaan pystyy täysipainotteisesti niitä tekemään, mutta sitten soveltamaan, jos ei pysty ;)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

It will be alright.

Pelasin kerran jalkapalloa. Minulla oli vielä sinä aamuna kaikki hyvin. Lämmittelin lihakseni, kävin aamulenkillä.. Oli kesä.. Aurinko paistoi.  Oli yhdeksäs kesäkuuta ja vuosi oli 2012. Viikkoni kohokohta. Jalkapalloturnaus. Viisi peliä. Ensimmäinen peli alkoi, pari kosketusta , sain pallon ja olin juurikin syöttämässä sitä, polveni oli hieman koukussa, koholla, irti nurmesta. Vastustaja juoksi päin ja ihanku yli polven. Polveni vääntyi ulospäin, napsahti ja minä makasin nurmen pinnalla ja huusin kivusta. Huusin ja itkin, niinku en olisi ennen ikinä kipua kohdannutkaan. Kipu oli todella kova, ettei sitä olisi pystynyt edes millään kuvittelemaankaan.  Epäilin , että lumpio on mennyt pois paikoiltaan tai jotain muuta kamalaa. Nopeasti joukkueen valmentajat pelaajineen siirsivät minut kentän laidalle, rauhoittelivat, nostivat jalat koholle, laittoivat kaksi kylmäpussia molemmille puolille polvea ja siteen päälle, mikä pitelisi kylmäpussit paikoillaan. Si...

Menetys.(?)

Päässäni myllertää ja mieleni on sekava. Tuijotan vasenta nimetöntä ja sormusta, joka sieltä ei lähde pois millään ilveellä. Hän kaasuttelee pois elämästäni, muttei lopulliseksi. Hän ei ole vieläkään pystynyt sulkemaan minua pois enkä minä ole sulkenut häntä pois. Tarvitsen häntä yhtälailla kuten aamukahviani. En ole riippuvainen hänestä, koska pärjään vallan mainiosti hänen poissaollessaan, mutta kun hän on läsnä, vieressäni, kuuntelemassa niin minusta tuntuu niin naiiviltä, niin filosofiselta, niin ristiriitaiselta. Valitan ja hymyilen, vitsailen ja irvistelen, tuskailen ja haahuilen. Ihan hassua kun pitää toisen ihmisen läsnäolosta ja pitää hänen seurastaan, hänen puheista, ja kun hän on pois häntä ei kaipaakaan, koska hän unohtuu mielen sykeröihin. Yhtä suurta sokkeloa koko ihmisen aivotukset ja mietteet. Joskus tuumailen, että MIKSI ihmiset uskovat rakastavansa ja vielä jankkaavat niitä kolmea sanaa toiselleen niinkuin se olisi happea, jota ilman ei voi elää? Happikin loppuu jos...

"Define perfect."

Praise women and don't judge them because of their looks only. They might look like nothing, but they might have the kindest heart and biggest compassion. Sometimes mass-production barbies can't understand it, and Christina Milian has a song called "Tell me what you see" and it talks about what you see and think of "a book by its cover". It applys in every prospect of your life. It really might be devastating when you don't get a promotion because you don't look like a plastic Barbara. If you don't have the "bawawaboom" sex appeal to men in a corporation where men have the power to choose then you (are screwed) will be left out. You will be an outsider. I wouldn't suggest to you to fit in. That's what everybody are doing - just fitting in. What's so extraordinary about that? I am also quite frustarated about everything "glamorous" in life. Maybe the stupidest thing was when Henna K. (from Big Brother) got...