Siirry pääsisältöön

babysteps !

Eilisiltana soitin ihan itku kurkussa yöpäivystäjälle siihen yksikköön, jossa leikkaus tapahtui. Hän vakuutteli, että turvotus ja kiristyksen tunne sekä värimuutos ovat ihan normaaleja. Koskee vaan ihan todella paljon kaikkien fysioterapia liikkeiden tekeminen vaikka niitä pitää kuitenki tehdä vaikka on tuo turvotus ja kipu, koska ne sitten helpottavat.

Paniikinomainen tunne hieman hellitti, mutta kuitenkin.. Ei oikein hymyä tullut, kun jalkaan koski vielä varatessa vaikka ennen tukisidoksen poistamista se oliki jo ihan hyvä. Päivä kerrallaan kuitenkin, vaikka alkuosuus illasta oli hieman huonompi.

Pitelin kylmää jalkani päällä ja keskiyön tuntumassa turvotus olikin jo hieman laantunut, vaikkakin on tuo polvi vielä iso. Kuumekin oli laskenut 37.6 asteesta 37.0 tienoille. Safe zone. 

Sitten minusta tuli onnellinen ja hymyilin. Kaikesta polven turvotuksesta ja kivusta huolimatta kykenin selinmakuultaan nostamaan kantapäätä ilmaan fyssarin ohjeiden mukaan ja ilman käsiä, se vaaditun 20 kertaa, tein kaksi sarjaa ja koukistelin vielä polvea sen päälle, meinasi itku tulla, kun jalka totteli -- babysteps! 

---

Eilisiltaisesta edistymisestä innostuneena oli ihana herätä aamulla. Täynnä intoa ja iloa. Turvotus on vieläkin melkoinen ja kiristää hieman suoraan polven päältä ja hieman jänskättää suoristaa ja ojentaa, kun se tuntuu inhottavalle jollain tapaa, vieras ja outo tunne ehkäpä? Mutta niin pitää tehdä, joten en voi ainakaan satuttaa itseään? Varpaissa ei ole enää puutuvaa tunnetta. Pidän kylmää polvellani.

Aamulla heti melkein heräämisen jälkeen tein päivän ekat jumppasarjat..

  • 20  krt "Polven liikkuvuus" ... koukistusta ja ojennusta, pienet kulmat 
  • 20 krt "Kantapään nosto" .. selinmakuultaan 
  • 20 krt "Polven liikkuvuus" .. vielä kerran (ei mee ihan suoraksi jalka, enkä ihan loppuun 90 asteen kulmaan kehtaa vetää, kun en halua vahingossakaan "ylikoukistaa" sitä)
Summa summarium. Hyvälle tuntuu, ainut, mikä minut hieman ärsyttää on, että joku naapureista tupruttelee parvekkeella ja jonkin verran (onneksi, todella vähän) tupakansavuja tulee oven kautta sisälle aiheuttaen huonoa oloa, mutten voi oveakaan sulkea, koska minulla on todella lämmin olo.

Fyssarin liikkeitä vielä jää jonkin verran keskipäivään, iltapäivään ja ihan iltaan suoritettavaksi, mutta pyrin tekemään suurimman osan ennen iltaa, koska illasta polveni yleensä turpoaa kaikesta rasituksesta ja "kävelemisestä".
Tunnisteet:

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Mulla jalka oli "paketin"avauksen jälkeen aika kellertävä, ilmeisesti desinfiointiaineen ja leikkauksessa muodostuneen "kuonan" takia. Jonkinlaista punoitusta tuli säären myöhemmin kun pidin jalassa sidettä yöllä ilmeisesti vähän turhan kireällä.
10. elokuuta 2012 klo 17.18
Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Menetys.(?)

Päässäni myllertää ja mieleni on sekava. Tuijotan vasenta nimetöntä ja sormusta, joka sieltä ei lähde pois millään ilveellä. Hän kaasuttelee pois elämästäni, muttei lopulliseksi. Hän ei ole vieläkään pystynyt sulkemaan minua pois enkä minä ole sulkenut häntä pois. Tarvitsen häntä yhtälailla kuten aamukahviani. En ole riippuvainen hänestä, koska pärjään vallan mainiosti hänen poissaollessaan, mutta kun hän on läsnä, vieressäni, kuuntelemassa niin minusta tuntuu niin naiiviltä, niin filosofiselta, niin ristiriitaiselta. Valitan ja hymyilen, vitsailen ja irvistelen, tuskailen ja haahuilen. Ihan hassua kun pitää toisen ihmisen läsnäolosta ja pitää hänen seurastaan, hänen puheista, ja kun hän on pois häntä ei kaipaakaan, koska hän unohtuu mielen sykeröihin. Yhtä suurta sokkeloa koko ihmisen aivotukset ja mietteet. Joskus tuumailen, että MIKSI ihmiset uskovat rakastavansa ja vielä jankkaavat niitä kolmea sanaa toiselleen niinkuin se olisi happea, jota ilman ei voi elää? Happikin loppuu jos...
12 kommenttia
surf away »

It will be alright.

Pelasin kerran jalkapalloa. Minulla oli vielä sinä aamuna kaikki hyvin. Lämmittelin lihakseni, kävin aamulenkillä.. Oli kesä.. Aurinko paistoi.  Oli yhdeksäs kesäkuuta ja vuosi oli 2012. Viikkoni kohokohta. Jalkapalloturnaus. Viisi peliä. Ensimmäinen peli alkoi, pari kosketusta , sain pallon ja olin juurikin syöttämässä sitä, polveni oli hieman koukussa, koholla, irti nurmesta. Vastustaja juoksi päin ja ihanku yli polven. Polveni vääntyi ulospäin, napsahti ja minä makasin nurmen pinnalla ja huusin kivusta. Huusin ja itkin, niinku en olisi ennen ikinä kipua kohdannutkaan. Kipu oli todella kova, ettei sitä olisi pystynyt edes millään kuvittelemaankaan.  Epäilin , että lumpio on mennyt pois paikoiltaan tai jotain muuta kamalaa. Nopeasti joukkueen valmentajat pelaajineen siirsivät minut kentän laidalle, rauhoittelivat, nostivat jalat koholle, laittoivat kaksi kylmäpussia molemmille puolille polvea ja siteen päälle, mikä pitelisi kylmäpussit paikoillaan. Si...
1 kommentti
surf away »

"Expressing fear can be an act of courage."

Fear starts at the point when control stops. Control. We love to have control in our lives. We want to control some aspect in it. It might be food, relationships, and looks; etc. Everyone wants to have control over something - school and doing your homework daily is one way of having control over something. I have huge fear – fear of driving. I lost control of my car on one sunny, but slippery winter day. I was really terrified because the car was going up to 80 km/h. Car started going on the left, over the disjunctive strip. At the last moment I really tried pulling the steering wheel to the right, and then it started going on the right and spun over the roof 3 times and stopped. The most terryfing moment in my life – I was mainly concerned about the car because I survived. Afterwards I’ve realized how lucky I was to get out of this accident alive. Happy to be alive, although I feel bit sad about the car, but a car is just a piece of metal and plastic. Nothing more, nothing less. Pers...
8 kommenttia
surf away »