En muista, milloin viimeksi olisin kirjoittanut riviäkään siitä, miltä minusta tuntuu tai mitä haluan tehdä tai mihin haluan mennä. Ehkä sen takia, koska en ole tiennyt. En tiedä nyt, mitä haluan, tai miksi. Osaan vaan voimakkaasti kertoa sen, mitä en halua, mistä en pidä eli kaikesta osaan kertoa negatiivisen sävyn säestämänä, joka ei ole luonteelleni tyypillistä eikä tavanomaista. En osaa kertoa asioista, mitkä minulla ovat mielen päällä tai mitkä minua painavat, koska pelkään, etten osaa lopettaa, kun kerran aloitan.
Pelko on rationaalinen tunne. Pelko on itselleen liian tuttua.
Vuosi sitten pelkäsin henkeni edestä, nyt pelkään jonkun toisen puolesta, mutta heijannaisvaikutukset itseeni voivat olla musertavia. Pelkään kaukaisesti ja kiertoteitse myös itseni puolesta. Se tunne, kun maailmani romahtaa pieniksi palasiksi enkä saa niitä kerättyä enkä liimattuani yhteen, koska ne eivät sovi toisiinsa. Se sama uni kerta toisensa jälkeen, että ne palaset eivät loksahda, ne eivät sovi, ne ovat yksinkertaisesti vääriä. En voi sille mitään, mutta kerta toisensa jälkeen herään painajaisesta. Uni, joka on minulla vieras ja samalla niin todentuntuinen. En tiedä, miksi. Tiedostan sen, mitä unessa tapahtuu, kenelle ja kenen toimesta. Haluan ummistaa silmäni ja samalla en voi. En ole enää pieni lapsi, joka voi paeta menneisyyttä, enkä voi myöskään mennä eteenpäin samalla, kun menneisyys saa minusta yliotteen ja pakottaa minut kohtaamaan kaiken sen, jonka olen halunnut unohtaa.
Mahtavuutta. Ja samalla niin typerää.
Kommentit