Joskus maailmasi voi järkkyä.

Kuulin sairaudestani syntymäpäivänäni kun jouduin päivystyskeskukseen luhistuttuani lattialle. Filmini pätkii ja henkilöhahmot sulautuvat yhtenäiseksi harmaaksi massaksi. Minun on vaikeata painata mieleen yhtään nimeä tai kasvoa. Entuudestaan tutut nimet ja henkilöt olen pyrkinyt laittamaan toistaiseksi taka-alalle sillä minä olen tärkein. Minun on kyettävä olemaan sinut itseni kanssa peilin edessä.

Kämmenselkääni sattuu kanyylin työntyessä syvälle ihoni alle. Kipu on kuviteltua sillä puudutusainetta on levitetty ronskisti ja olen täyteen pumpattu erilaisia lääkkeitä. Morfeiinipiikin jälkeen kehoitetaan kutsumaan hoitajaa mikäli ilmenee toivetta poistua sängystä. Jalkani saattavat pettää altani. Nyökkäilin ja vaivuin takaisin maailmaani.

Raotin silmiäni, käytävänseinät vilisi vieressäni. Hoitaja puhui nopeatempoisesti. Sänky kolahteli hienovaraisesti jykevän oloista ovea vasten. Hymähdys. Suljin silmäni.

Jokainen päivä muistutti edellistä, epätietoisuus velloi sisälläni ja aamuisin löydettyäni irrallisen hiussuortuvan tyynyltäni tuntui kuin olisin voinut sulkea silmäni saman tien sillä en kestänyt todellisuutta. Sairaalan sänky alkoi tuntumaan kovalta ja huone kylmältä. Sama olo kuin olisin kaatunut lumen alla lymyilevällä mustalla jäällä ollakseen liian kyvytön nousemaan. Polveni tutisivat enkä saanut otetta mistään.

Tänään kaverini soitti kerran ja toisenkin mutten vastannut. Käänsin taskupeilin kohti kasvojani. Näytin siltä kuin sytkäri olisi liekähtinyt lähelläni kärvistäen kulmakarvani ja liekki olisi ulottunut hiuksiini asti. Tarkastelin ripsieni rippeita. Minulla oli pitkät ripset. Lähes sileä pää, aurinko kiiltämässä ihollani, näytän harmahtavalta. Kierinyt tuhkassa ja luistautuen uuteen taistoon kuin feeniksi minä nousen tästä tuhkakasasta.