Juna meni aamulla aikaisin, koska halusin olla ajoissa perillä, olin laittanut päälleni nahkatakin ja tuulihousu caprit, koska Foreca lupaili sateista säätä. Se, mitä Helsingissä odotti -- oli kaikkea muuta kuin sadetta. Siellä vaan aurinko porotti kirkkaalta taivaalta.
Maanantaina pääsin yheltätoista perille, sain vuodepaikan, vaihdoin päälle sairaalan söötit pinkit kuteet ja odottelin. Näin siinä hoitajan, nukutuslääkärin ja fysioterapeutin, jonka kanssa käytiin läpi fyssariohjeita.
Kahdelta pääsin leikkaussaliin, sain liimattavia lätkiä peräti kolme kappaletta, aloin itkemään suoraan leikkauspöydällä, hoitajat olivat tosi kivoja, esittelivät itsensä ja pitelivät kättäni ja pyyhkivät kyyneliäni. Nukutuslääkäri laittoi vähän lääkettä käteen ja lääkäri sanoi, että kohta päässäni tuntuu hassulta. Nukutuslääkäri toivotti hyviä päiväunia, puristelin kättä, pyyhin kyyneliäni. Vintti pimeni eli taisin nukahtaa kesken itkun.
Heräsin, happinaamio päässäni, itkin varmaan kymmenen minuuttia putkeen -- muistan, kun lääkärini puhui jotain vieressä.. en muista pätkäkään, muuta ku, että leikkaus onnistui hyvin. Muistan, että ihmisiä hääri siinä ja puristin taas jonkun kättä, sain ohjeen hengittää syvään. Minua paleli. Sain peiton. Lopulta itkuni loppui.
Availin silmiäni enemmän. Olin heräämössä. Happinaamari tuntui ikävälle, sykkeeni oli ajoittain lähemmäs 100. Oli kuuma -- miksei kukaan tuu ottamaan peittoa ja naamaria pois -- näin hoitajan, sain kerrottua, etten halua näitä vempaimia enää, sykemittarikin laitettiin peukalosta varpaaseen.
Sattui ihan kamalasti, ihan hirveä tunnea jalassa. Pyysin juomista -- sain mehua, joka oli todella makeata, join sen silti; pyysin lisää juomista -- lisää mehua; pyysin vadelmakeittoa, mutta sekin oli todella makeata, joten lopulta pyysin selkeästi vettä juomiseksi, ei mitään muuta - ainoastaan vettä. Se oli hyvää, join varmaankin 4-5 lasillista. Minulle tuotiin myös leipä, söin siitä lähinnä päälliset, koska muuten en pidä edes ruisleivästä ja se oli niin pehmeätä; ei mennyt alas, ei sitten millään.
Illemasta sain vierailijan. Olo oli ihan todella kurja -- itkin, kun en olisi millään halunnut olla siinä sängyssä, niissä kivuissa. Sanoin, että jään yöksi, sitten kerroin, että minun pitää käydä virkistäydymässä. Metrin matka osoittautui älyttömän haastavaksi. En kyennyt kävelysauvoillani astumaan -- minua huimasi, oksetti ja minuun koski. Lopulta päädyttiin viemään minut turvallisuuteni takia pyörätuolilla ja sen reissun jälkeen itkin, koska minusta tuntui, ettei tässä ole mitään järkeä, en pysty kävelemään -- miten pystyn ikinä menemään kotiin? Lopulta nukahdin katsoessaan Sinkkuelämää, jolloin hoitajani sulki television ja poisti lasini sängyn viereen.
Yöllä jouduin herämään taas virkistäytymiskäynnille ja onneksi se meni paremmin. Pystyin menemään sinne kävelysauvoilla eikä enää koskenut niin paljon -- ehkä yksi syy siihen oli sekin, että pyysin kipulääkettä, sain myös pahoinvoinnin estolääkettä ja lisää kipulääkettä ja yöksi kipupiikin reiteen. Aamuinen reissukin meni kävelysauvojen voimin ja olin melko iloinen asiasta.
Pahin urakka oli saada housuja jalkaan; onneksi olin ollut niin fiksu, että minulla oli mukanani valkoiset puuvillashortsit, mitkä ei ollut kireät millään tapaa, joten hoitajan avustuksella sain puettua nekin jalkaani. Kimpsut-kampsut kaikki syliini, pyörätuolissani minut rullattiin ulos auton ovelle ja 3-tunnin ajomatka kohti kotia sai alkaa.
Kommentit
Voimia!