Siirry pääsisältöön

not giving up


"Häävieras" - asuni on valmis. 
Yksiolkaimen, hopeinen mekko 
-- erittäin kaunis ja mukava luonnossa.

Korut ja pikkulaukku.

Kengät.

En halua luopua näistä, otan vaikka kaveriksi yhden kävelysauvan, mikäli kävely näissä ei onnistu muuten. Minusta ne sopii asukokonaisuuten ihan hienosti, koska niissä on hopeanvärisiä koristeita. Sen lisäksi ne ovat erittäin mukavia ja nättejä jalassa. Juuri NE -täydelliset kengät.

Hiukset?
En tiedä vielä, miten ne laittaisin tai mitä niille tekisin. Toisaalta haluaisin ehkä nutturan, toisaalta "kreikkalaistyylisen" kampauksen. Tai perusnuttura? Tai hiukset auki? Tai joku ihan "over-the-top" kampaus? Kauhean vaikeata matskua, varsinkin, kun ei osaa oikeastaan mitään tehdä hiuksilleen.

hääkutsu

Häät, joihin minut on kutsuttu ovat 01092012 eli ihan pian. Teen kaikkeni, jotta voisin kävellä ja osallistua näihin juhliin mahdollisimman normaalisti. En tarvitse edes molempia kävelysauvoja. Reenaan, jumppaan, teen kaikkea, mitä pystyn, jotta paranisin mahdollisimman nopeasti. Haluaisin kuntosalille ja vesijuoksemaan, ASAP. 

Todella turhauttavaa on, kun auto on pihassa, muttei sitä pysty vielä ajamaan. Toivottavasti pian tähänkin saadaan muutos.. ja jalkani alkaa toimimaan lähestulkoon normaalin jalan tapaan.


Tunnisteet:

Kommentit

Jennavaa :) sanoi…
Ihanat kengät, aivan mielettmän kivannäköiset ! :)

(Löysin googlettamalla blogisi! vaikuttaa kivalle ja mielenkiintoiselle)
24. elokuuta 2012 klo 17.28
Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

It will be alright.

Pelasin kerran jalkapalloa. Minulla oli vielä sinä aamuna kaikki hyvin. Lämmittelin lihakseni, kävin aamulenkillä.. Oli kesä.. Aurinko paistoi.  Oli yhdeksäs kesäkuuta ja vuosi oli 2012. Viikkoni kohokohta. Jalkapalloturnaus. Viisi peliä. Ensimmäinen peli alkoi, pari kosketusta , sain pallon ja olin juurikin syöttämässä sitä, polveni oli hieman koukussa, koholla, irti nurmesta. Vastustaja juoksi päin ja ihanku yli polven. Polveni vääntyi ulospäin, napsahti ja minä makasin nurmen pinnalla ja huusin kivusta. Huusin ja itkin, niinku en olisi ennen ikinä kipua kohdannutkaan. Kipu oli todella kova, ettei sitä olisi pystynyt edes millään kuvittelemaankaan.  Epäilin , että lumpio on mennyt pois paikoiltaan tai jotain muuta kamalaa. Nopeasti joukkueen valmentajat pelaajineen siirsivät minut kentän laidalle, rauhoittelivat, nostivat jalat koholle, laittoivat kaksi kylmäpussia molemmille puolille polvea ja siteen päälle, mikä pitelisi kylmäpussit paikoillaan. Si...
1 kommentti
surf away »

"Expressing fear can be an act of courage."

Fear starts at the point when control stops. Control. We love to have control in our lives. We want to control some aspect in it. It might be food, relationships, and looks; etc. Everyone wants to have control over something - school and doing your homework daily is one way of having control over something. I have huge fear – fear of driving. I lost control of my car on one sunny, but slippery winter day. I was really terrified because the car was going up to 80 km/h. Car started going on the left, over the disjunctive strip. At the last moment I really tried pulling the steering wheel to the right, and then it started going on the right and spun over the roof 3 times and stopped. The most terryfing moment in my life – I was mainly concerned about the car because I survived. Afterwards I’ve realized how lucky I was to get out of this accident alive. Happy to be alive, although I feel bit sad about the car, but a car is just a piece of metal and plastic. Nothing more, nothing less. Pers...
8 kommenttia
surf away »

Menetys.(?)

Päässäni myllertää ja mieleni on sekava. Tuijotan vasenta nimetöntä ja sormusta, joka sieltä ei lähde pois millään ilveellä. Hän kaasuttelee pois elämästäni, muttei lopulliseksi. Hän ei ole vieläkään pystynyt sulkemaan minua pois enkä minä ole sulkenut häntä pois. Tarvitsen häntä yhtälailla kuten aamukahviani. En ole riippuvainen hänestä, koska pärjään vallan mainiosti hänen poissaollessaan, mutta kun hän on läsnä, vieressäni, kuuntelemassa niin minusta tuntuu niin naiiviltä, niin filosofiselta, niin ristiriitaiselta. Valitan ja hymyilen, vitsailen ja irvistelen, tuskailen ja haahuilen. Ihan hassua kun pitää toisen ihmisen läsnäolosta ja pitää hänen seurastaan, hänen puheista, ja kun hän on pois häntä ei kaipaakaan, koska hän unohtuu mielen sykeröihin. Yhtä suurta sokkeloa koko ihmisen aivotukset ja mietteet. Joskus tuumailen, että MIKSI ihmiset uskovat rakastavansa ja vielä jankkaavat niitä kolmea sanaa toiselleen niinkuin se olisi happea, jota ilman ei voi elää? Happikin loppuu jos...
12 kommenttia
surf away »