Siirry pääsisältöön

mi semana

Huhtikuun alusta Heiaheia-kalenterini on alkanut näyttämään jo hieman paremmalta. Joulu/helmi/maaliskuu olivat todella hiljasia ku ei tullut paljoakaan erikseen liikuttua vapaa-ajallani. Aamusali saa herämään kropan ihan mukavasti. Running-tuossa nyt on lähinnä hölkyttelyä ja linkuttelua, kun vihloo tosi pahasti tervettä polvea sisäsyrjän puolelta ja lumpion päällä tuntuu kipua.

Kuten huomaa, sain mitalin, että oon 10 x käynyt salilla vuonna 2013. Jippiikaijee. Jes! Oon tosi "ylpeä" -- onhan sitä tullut salilla ryhmäliikuntoissakin käytyä, mutta aika surkeata tuo on, kun 10 x tulee täyteen vasta huhtikuussa, mutta voin leikkiä, että huhtikuusta huhtikuuhun on "minun vuosi" vaikka muilla se vaihtuisikin joulu-tammikuun vaihteessa.

Laitoin sähköpostia eräälle pesäpallojoukkueelle. Kuulin, että olisi mahdollista ehkä pelata, niin haluaisin hirmu-hirmu kovasti pelata, edes sitä maakuntasarjaa. Ei oo niin väliä, kunhan saisin pelata, koska se on niin mukavaa. Nyt teenkin kotona kaikkia tasapainotyynyharjotuksia ja staattisia harjotteita polvelle, koska niitten pitää kestää. Ei oo muuta vaihtoehtoa, en kestäisi olla taas pelaamatta yhtä kesää. Mailakin pölyyntyy muuten turhaan kaapissa.

Nike+ Kinect Training .. hirmu hauskaa, Alex on mun valmentaja. Yksinkertaisia liikkeitä, mutta rankkoja, kun kunto ei oo niin hyvä ku mitä se joskus on ollut. Latasin myös Nike+ appsin puhelimeen ja suoritan siellä Alexin kanssa reeniohjelmaa. Se on ihan kivaa vertailla myös tehtyjä kuntotestejä keskenään, kun marraskuussa tein vajaavaisesti kaikkia liikkeitä, mutta nyt hypyt ym sujuu hieman paremmin, niin testituloskin parani. Sitten on myös kivaa, kun voi vertailla tuloksia kavereiden kanssa. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

It will be alright.

Pelasin kerran jalkapalloa. Minulla oli vielä sinä aamuna kaikki hyvin. Lämmittelin lihakseni, kävin aamulenkillä.. Oli kesä.. Aurinko paistoi.  Oli yhdeksäs kesäkuuta ja vuosi oli 2012. Viikkoni kohokohta. Jalkapalloturnaus. Viisi peliä. Ensimmäinen peli alkoi, pari kosketusta , sain pallon ja olin juurikin syöttämässä sitä, polveni oli hieman koukussa, koholla, irti nurmesta. Vastustaja juoksi päin ja ihanku yli polven. Polveni vääntyi ulospäin, napsahti ja minä makasin nurmen pinnalla ja huusin kivusta. Huusin ja itkin, niinku en olisi ennen ikinä kipua kohdannutkaan. Kipu oli todella kova, ettei sitä olisi pystynyt edes millään kuvittelemaankaan.  Epäilin , että lumpio on mennyt pois paikoiltaan tai jotain muuta kamalaa. Nopeasti joukkueen valmentajat pelaajineen siirsivät minut kentän laidalle, rauhoittelivat, nostivat jalat koholle, laittoivat kaksi kylmäpussia molemmille puolille polvea ja siteen päälle, mikä pitelisi kylmäpussit paikoillaan. Si...

"Define perfect."

Praise women and don't judge them because of their looks only. They might look like nothing, but they might have the kindest heart and biggest compassion. Sometimes mass-production barbies can't understand it, and Christina Milian has a song called "Tell me what you see" and it talks about what you see and think of "a book by its cover". It applys in every prospect of your life. It really might be devastating when you don't get a promotion because you don't look like a plastic Barbara. If you don't have the "bawawaboom" sex appeal to men in a corporation where men have the power to choose then you (are screwed) will be left out. You will be an outsider. I wouldn't suggest to you to fit in. That's what everybody are doing - just fitting in. What's so extraordinary about that? I am also quite frustarated about everything "glamorous" in life. Maybe the stupidest thing was when Henna K. (from Big Brother) got...

Menetys.(?)

Päässäni myllertää ja mieleni on sekava. Tuijotan vasenta nimetöntä ja sormusta, joka sieltä ei lähde pois millään ilveellä. Hän kaasuttelee pois elämästäni, muttei lopulliseksi. Hän ei ole vieläkään pystynyt sulkemaan minua pois enkä minä ole sulkenut häntä pois. Tarvitsen häntä yhtälailla kuten aamukahviani. En ole riippuvainen hänestä, koska pärjään vallan mainiosti hänen poissaollessaan, mutta kun hän on läsnä, vieressäni, kuuntelemassa niin minusta tuntuu niin naiiviltä, niin filosofiselta, niin ristiriitaiselta. Valitan ja hymyilen, vitsailen ja irvistelen, tuskailen ja haahuilen. Ihan hassua kun pitää toisen ihmisen läsnäolosta ja pitää hänen seurastaan, hänen puheista, ja kun hän on pois häntä ei kaipaakaan, koska hän unohtuu mielen sykeröihin. Yhtä suurta sokkeloa koko ihmisen aivotukset ja mietteet. Joskus tuumailen, että MIKSI ihmiset uskovat rakastavansa ja vielä jankkaavat niitä kolmea sanaa toiselleen niinkuin se olisi happea, jota ilman ei voi elää? Happikin loppuu jos...